Paljon hyviä vinkkejä saa ystäviltä:

Syöttötuoliin kannattaa "hirttää" muutama lelu, sillä mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin jatkuva lelujen nostelu lattialta. Kun lelu on nauhan päässä, sen saa kätevästi nykäistyä ylös ilman kurkottelua. 

Myös maissinaksut ja muut sormiruoat helpottavat monia tilanteita. Pikkulapsen pinna on lyhyt ja naksuilla saa pelattua ainakin vähän lisäaikaa ruokapöydässä. Samalla motoriikka kehittyy ja mieli pysyy hyvänä. 

Yllättävän vinkin sain maanantaina kampaajalla. Pohdittiin, miksi kaikki hiuspannat painavat ikävästi korvan takaa. Kampaajani vinkkasi, että sukkahousuista saa hyviä hiuspantoja. Leikkaa vaan reidestä pötkön ja rullaa sitä sitten tarpeen mukaan auki tai kapeammaksi pötköksi. Löytyy monessa värissä ja eivät takuulla paina korvien takaa. Kuulemma näytöksiinkin tekevät pantoja sukkiksista! Eipä enää roiku hiukset silmillä (hiuslenksut kun aina hukkuvat jonnekin käsilaukun pohjalle tai takin taskuihin).

Olen nyt 8 kk kulkenut ratikassa lastenvaunujen kanssa. Todella uskomatonta, miten harvat ihmiset tarjoavat apuaan. Melkein aina saan skannata ratikkaa ja pyytää apua joltain sopivaksi arviomaltani kanssamatkustajalta - ei liian vanha, ei lapsi, ei hintelä, ei humalassa, ei liikaa omia kantamuksia jne. Usein pyydän apua 20-50-vuotiaalta mieheltä tai naiselta, joka näyttää tarpeeksi riuskalta.

Olen kuvitellut, että suomalainen mies on rehti herrasmies. Saan usein apua, mutta vasta, kun olen itse apua pyytänyt. Onko dialogin avaaminen niin pelottavaa ettei apua kehtaa tarjota? Jos toinen selvästi pakkaa vaunuja ja painaa nappulaa sen merkiksi, että aikoo jäädä seuraavalla pysäkillä pois, niin ihan helppoahan sitä olisi apua tarjota. Ei se maksa mitään ja luultavasti palkaksi saisi hymyn sekä hyvän mielen. 

Naiset jakaantuvat kahteen leiriin. Niihin, jotka ovat joskus olleet samassa tilantessa ja siksi tarjoavat apuaan mielellään ja niihin, jotka aktiivisesti pyrkivät jättäytymään tilanteessa taka-alalle katselemalla tiukasti ikkunasta ulos tai näpyttämällä tekstiviestiä. 

Jos rattaiden nostaminen pelottaa sen takia, ettei tiedä, mistä tarttuisi, niin sekin selviää kysymällä. Rattaiden omistaja tuntee kyllä kiesinsä sen verran hyvin, että osaa nopeasti ohjeistaa nostajaa sopivasta otteesta. Jos kyse on siitä, ettei pysty nostamaan esim. kipeän olkapään takia, niin senkin voi sanoa reilusti ääneen. Olen lopen kyllästynyt sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvaan feidaamiseen. 

Tuntuu, että melkein kaikki lastenhoitoon tarkoitetut vempaimet ovat todella vaikeakäyttöisiä. Säätöjä on jos johonkin lähtöön ja monet kamat pitää itse koota. Turvakaukalon valjaiden säätäminen oli pitkään mun painajainen, kunnes vihdoin kuukausien tuskailun jälkeen opin niitä käyttämään. Tai en oikeastaan vieläkään osaa niitä säätää pidemmäksi, mutta olen ymmärtänyt, missä vaatteissa lapsi istuimeen mahtuu ja mitkä vaatteet ovat turhan paksuja istuimessa istumiseen. 

Toinen inhokki on vaunujen selkänojan säätäminen. Muutoin niin ihanat Teutonian Mistral-rattaat aiheuttavat mulle verenpaineen nousua. Selkänojaa saa olla aina nykimässä. Lukituksessa on varmaankin joku logiikka, joka tosin mulle ei vieläkään ole täysin auennut. Olen kehittänyt erityisen otteen, jolla lukituksen saa avattua ja selkänojan asentoa säädettyä, mutta ei se mielestäni edelleenkään kovin kätevästi käy. Luin käyttöohjettakin, mutta se ei juuri auttanut.

Uusin riemunaihe on Bumbo-istuimen pöytäosan asennus. Niin yksinkertaiselta kuin se näyttikään kaupassa. Vain kaksi osaa, tarjotin ja jalka. Kovaa muovia ja yksinkertaisesti toisiina liitettävissä napsauttamalla. Vaan kun ei. Ähräsin ja ähräsin, kunnes sain painettua jalkaosan jotakuinkin tiukasti tarjottimeen kiinni. Joko muoviosat ovat hieman vääränkokoisia tai vinoja johonkin suuntaan. Vieläkään jalkaosan kielekkeet eivät naksahtaneet paikoilleen. Toivottavasti lapsi ei enää saa nykäistyä tarjotinta irti. Bumbon pitäisi olla sitteri, josta lapsi ei pääse nousemaan ylös, mutta meidän marakatti oppi kierähtämään tuolista jo toisella käyttökerralla. Siksi tarjotin on ehdoton. Pysyy edes hetken aloillaan istumassa. 

Ehkä syynä ongelmiin on tuoreen äidin väsymys? Ajatus ei juokse juuri nyt parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi meitä ei auteta, vaan tehdään kaikenlaisista hoitotarvikkeista ihan kiusallaankin vaikeakäyttöisiä!? Tuntuu uskomattomalta, että olen joskus hoidellut kaikenlaisia asioita työelämässä. Nykyään pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. 

Olen jo vuosia hautonut tätä ideaa. Hyvät kokemukset pitää jakaa ja kritiikkiä antaa. Uskon, että sillä maailma menee eteenpäin ja asiakaspalvelu paranee. Turhan usein näkee, miten ihmiset nielevät huonoa palvelua. Vaaditaan rahalle vastinetta ja suositellaan hyviä yrityksiä, palveluita ja tuotteita! Ja ennen kaikkea kiitetään hyvästä palvelusta myös yrittäjiä. Hyvä mieli ja kiitos ei maksa mitään. Erityisen tärkeänä pidän sitä, että ihmiset kohtaavat ihmisinä, ei pelkästään myyjinä ja asiakkaina. Siitä tulee niin hyvä mieli kaikille. 

Tänään kävelin lumipyryssä keskustassa koiran ja lastenvaunujen kanssa. Epätoivo alkoi hiipiä puseroon, kun lounas jäi väliin ja verensokeri alkoi laskea. Päätin hakea take away -pastan mukaani. Jälleen kerran Fabianinkadun Ristorante Prego pelasti päiväni. Munakoisotomaattipasta Norman ja ihanan focaccia-leivän jälkeen ei voi kuin hymyillä. Kaiken lisäksi ravintolan palvelu on aina ollut nopeaa, ystävällistä ja huomaavaista. Tilattuani odottelin annostani ulkona ja ystävällinen tarjoilija toi valmiin ruoan ulko-ovelle. Suosittelen lämpimästi. 

Viime viikolla sain hyvää palvelua rintaliivikaupassa, Kasarmikadun Lady's Laces -liikkeessä. Ostin liivit halter neck -juhlapukua varten ja odotin tehtävästä vaikeaa. Asiantunteva myyjä toi minulle muutamat liivit ja jo ensimmäiset olivat niin täydellisesti istuvat ja pukuun sopivat, että ostin ne. Aikaa meni varmaankin viisi minuuttia. Voin suositella lämpimästi.